Kotiseutujuhla 2009

Navigation

MIKSI KOTISEUTU ON SEUDUISTA PARAS?
(juhlapuhe kotiseutujuhlassa Tiinanmäellä syksyllä 2009)

Arvoisa ja kunnioitettu juhlaväki, hyvät kotiseutuystävät!

Vuonna 1947 olin ensimmäistä kertaa tässä salissa ja näissä huoneissa. Olimme juuri
paluumuuttaneet Vihtavuorelta takaisin näille seuduille, Veitjoen kylälle. Vihtavuorelle olimme
aikanaan päätyneet, kun vanhempani muuttivat täältä Kivijärveltä ennen toista maailmansotaa
Jyväskylän maisemiin. Mutta isä haavoittui talvisodassa, Raatteen tien taisteluissa, eikä enää
kyennyt vammojensa vuoksi rintamapalvelukseen. Kaikkien kynnelle kykenevien apua kuitenkin
tarvittiin isänmaan puolustuksessa. Niinpä isä vammastaan huolimatta sai komennuksen ryhtyä
vartioimaan valtion ruutitehdasta, ja sellainen tehdas oli Vihtavuoressa. Siinä oli siis riittävästi syytä
muuttaa aikanaan Vihtavuoreen.

Aloitin kansakoulun Vihtavuoressa, mutta ensimmäisen lukukauden lopulla vanhempani ja me
lapset heidän mukanaan joulukuussa 1947 muutimme Kivijärvelle, Veitjärven rannalla sijaitsevalle
Miilukankaaksi nimitetylle paikalle varsin alkeellisiin oloihin. Siellä isä ryhtyi polttamaan hiiliä,
jotta sota-aikaa seuranneen pula-ajan autoilla voitiin ajaa. Bensiiniä ei ollut, hiiliä tarvittiin auton
häkäpönttöön ja matka rupesi taittumaan.

Koulun käyntiä jatkoin täällä Lahdenperän kansakoulussa, juuri näissä tiloissa. Koulumatka oli jopa
8, myöhemmin muuton jälkeen 6 kilometriä. Talvella matka hieman lyheni, kun hiihtäen
oikaisimme Polvilammen kautta. Muistan vieläkin sen lähes täydellisen pimeyden, kun aikaisin
talviaamuina hyppäsimme suksille ja yritimme löytää latupohjan. Se oli varsin usein tuiskun jäljiltä
ummessa. Meitä lapsia oli Veitjoen suunnalta useita, joten yksin ei koko matkaa tarvinnut kulkea.
En muista, että olisimme koskaan myöhästyneet, mutta takuuseen en tohtisi tästä asiasta mennä.
Ajat ja olot ovat muuttuneet, eikä tuollaisia koulumatkoja lasten enää tarvitse kävellen ja hiihtäen
tehdä. Olenkin yrittänyt miettiä, tunnenko kukaties hieman kateutta nykyisiä koulukkaita kohtaan.
En tunne kateutta, mutta tyytyväisyyttä kylläkin. Jos jokin asia on Suomessa mennyt oikealla
tavalla parempaan suuntaan, niin tähän asiaan voi ainakin olla tyytyväinen.

Tässä salissa, tällä mäellä opettaja Tuulikki Pennanen sitten ajoi oppia meidän joskus hieman
vastahakoisiin päihimme. Suomen kieltä ja kirjallisuutta, aritmetiikkaa, historiaa ja uskontoa. Ei
sovi unohtaa myöskään liikunnan merkitystä: hiihtokilpailuja, keihäänheittoa, kuulantyöntöä ja
neljää maalia. Laulut, näytelmät ja niissä esiintyminen olivat joulu- ja kevätjuhlien jännittäviä
tapahtumia.

Opettajan aviomies Jaakko Pennanen opetti meille puukäsitöitä. Hän oli sodankäynyt vahvasti
isänmaallinen mies, jonka jäljittelemätön savon murre pakkasi meitä oppilaita huvittamaan.
Ihmettelimme, kuinka hän - mielestämme jo ikivanha mies - joskus osallistui voimistelutunnilla
poikien kuulantyöntökisoihin. Komeasti hän saikin kuulan lentämään. Jaakko Pennanen oli tuolloin
iältään noin 35 vuotta. Että kyllä se tuo ikivanhuudenkin käsite on joutunut vuosien myötä monet
kerrat muuttumaan ja taipumaan. Sen verran perusteellista opetusta hän - siis Jaakko Pennanen -
meille antoi, että olen siitä lähtien arvostanut käden taitoja, käsillä tehdyn työn merkitystä varsin
korkealle.

Koulunkäynti loppui aikanaan. On kulunut lähes 50 vuotta siitä, kun viimeksi olen ollut näissä
saleissa. Tuo kulunut puoli vuosisataa on kuluessaan muuttanut sekä maailmaa että meitä ihmisiä.
Kun oikein ponnistelen, näen täällä yleisön joukossa muutamia tuttuja kasvoja vuosikymmenten
takaa. Kansakoulukavereita, lähikylien ja lähitalojen tuttuja asukkaita.

Kuluneet vuodet ovat jättäneet patinansa meihin kaikkiin. Se on pysähtymättömän ajankulun
lahjomaton laki.

Me olemme täällä tänään kotiseutujuhlan merkeissä. Meidät on pysäytetty hetkeksi kotiseututeeman
äärelle. On paikallaan kysyä, mitä kotiseutu meille tämän seudun ihmiselle merkitsee. Tässä
asiassa voin puhua vain omasta puolestani, mutta voin samalla kuvitella, että samoja tuntemuksia
tuntevat muutkin. Kun puhutaan erityisesti tästä seudusta, on syytä asiaa romantisoimatta todeta,
että nämä seudut eivät ole antaneet asukkailleen helpon elämän eväitä. Tänne ei synnytä, eikä täällä
eletä kultalusikka suussa. Mutta, kuten kirjailija Ilmari Kianto runoilee: ”Taival´ lie ankara, olkoon
vaan, luonto lie kitsas, siis kilpaillaan”.

Yleensä runoilijat kuvaavat omaa seutuaan ja maataan kovin romanttisesti. Taivas ja järvet ovat
kotiseudulla sinisempiä ja hanki valkoisempaa kuin missään muualla maailmassa. Jukka
Kuoppamäki kysyy laulussaan pohtien, mitä hän kotimaastaan kysyjille vastaisi: ”kertoisinko
köyhyyden, laudat eessä ovien, vaiko kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen: Sininen on taivas,
siniset on silmänsä sen, siniset on järvet sinisyyttä heijastaen, valkoinen on hanki, valkoiset yöt
kesien…” Tuota laulua me olemme saaneet usein kuunnella vuosikymmenten aikana. Mutta onko
laulun sanomassa riittävästi syytä nostaa oma kotiseutu kaikkia muita paremmaksi. Ei tarvitse
matkustella kovinkaan kauas, kun huomaa, että sinistä taivasta ja valkoisia hankia riittää
muuallakin. Noita perusteita kotiseudun paremmuudelle emme me täällä Lahdenperällä,
Kivijärvellä tai edes koko Suomessa voi omistaa yksin.

Tarvitaanko siis jotain uskottavampaa, kuin runoilijoiden kuvauksia selittämään, mikä saa ihmisessä
aikaan lämpimiä tunteita, kun kotiseudusta puhutaan? Miksi siis kotiseutuun kiinnytään? Mikä on
se syy, joka on saanut ja edelleen saa minutkin joka syksy tulemaan tänne hirvijahtiin tai
metsänhoitotöihin. Olisihan niitä mahdollisuus harrastaa muuallakin, lähempänä nykyistä kotia. Sitä
on vaikea sanoa ja vielä vaikeampi juron suomalaisen miehen julkisesti käsitellä. Tässä
tilaisuudessa on kuitenkin tarpeen yrittää tuoda esille eräitä näkemyksiä asiasta.

Aristoteles Onassis oli aikanaan maailman rikkain mies, laivanvarustaja. Hän oli menestynyt
elämässään, kerännyt runsaasti maallista mammonaa ja väittämänsä mukaan saavuttanut kaiken
tämän noudattamalla eräitä tärkeitä elämänohjeita. Itse asiassa ohjeita oli ainoastaan kolme.
Onnellinen elämä ei mielestäni merkitse, että pitäisi koota loputtomasti maallista mammonaa
ympärilleen. Onassiksen elämänohjeissa on kuitenkin jotain sellaista, mikä kannattaa pitää
mielessä, vaikka eläisi ihan tavallista elämää. Ehkäpä on paikallaan, että tässä kotiseutujuhlassa
kerron nämä hänen kolme ohjettaan. Ne kuuluvat seuraavasti:

1. Ole aina ruskeampi kuin muut
2. Tee aina työtä kovemmin kuin muut
3. Maksa pienet vippisi välittömästi

Ensi kuulemalta nuo elämänohjeet vaikuttavat lähinnä huvittavilta, ne ovatkin kovin pelkistettyjä.
Niiden syvällisempi sanoma onkin kertakuulemalla vaarassa jäädä avautumatta. Koska Onassis on
jo kuollut, ei minulla ole ollut mahdollisuutta käydä hänen itsensä kanssa asiaan liittyviä syventäviä
keskusteluja siitä, mitä hän mahtoi elämänohjeillaan viime kädessä tarkoittaa.

Siksi otin vapauden ryhtyä omin päin muutamin sanoin tulkitsemaan, mitä hän ohjeillaan tarkoitti.
Olla ruskeampi kuin muut? Onassis tuskin tarkoitti, että pitäisi ryhtyä pysyvästi loikoilemaan
aurinkorannoilla itseään päivettämässä. Se olisikin pahasti ristiriidassa hänen toisen neuvonsa
kanssa, missä hän patisti kovaan työtekoon. ”Olla ruskeampi kuin muut” -vaatimukseen täytyykin
sisältyä jokin syvällisempi merkitys. Tällä ohjeella hän epäilemättä kehottaakin ihmisiä vaalimaan
terveyttään ja huolehtimaan hyvin fyysisestä ja henkisestä kunnostaan, siis sanalla sanoen
noudattamaan terveitä elämäntapoja. Luulen, että tuo mainittu ruskeuden vaatimus olikin hänelle
hyvän kunnon ja terveellisten elämäntapojen ulkoinen ilmentymä. Jos olet hyvässä kunnossa ja
näytät jo ulkoisesti terveeltä, syntyy helposti mielikuva aikaansaavasta ihmisestä. Sehän tuo
eittämättä kanssaihmisille mieleen henkilön, joka pitää huolta kunnostaan, noudattaa nautinnoissaan
kohtuutta ja elää tervettä elämää. Tätä Onassis epäilemättä tarkoitti.

Entäpä seuraava ohje: ”Tee aina työtä enemmän kuin muut”. Joku viisas on sanonut, että nerous on
5 % oivallusta ja 95 % kovaa työtä. Pelkkien lahjojen avulla ihminen ei pärjää elämässään.
Tarvitaan ahkeruutta, uutteruutta. Voisi varovasti olla jopa sitä mieltä, että ihminen, joka on oppinut
pienestä pitäen menestymään pelkästään lahjojensa varassa tarvitsematta isommin ahkeroida, tulee
myöhemmin yllättymään. Hän joutuu kilpailemaan tosissaan niiden kanssa, jotka varustettuna
vähäisemmillä lahjoilla ovat oppineet tekemään kovaa työtä saavuttaakseen tavoitteensa. Mitä
Kianto sanoikaan: ”luonto lie kitsas, siis kilpaillaan!” Nautintojen ja joutilaisuuden tuoma onni on
häilyvää, katoavaista ja riittämätöntä, mutta jos ihminen oppii tuntemaan aitoa iloa ja tyydytystä
työstä, työn tekemisestä, on hänellä loputon mahdollisuus hyvään elämään. Ihmisen onni tulee
sitten ikäänkuin sivutuotteena, palkkiona puurtamisesta. Silloin ollaan oikeilla jäljillä. Näin
mielestäni Onassis siis työn merkityksestä.

Mitä sitten tarkoittaa laivavarustaja viimeisellä ohjeellaan ”maksa pienet vippisi välittömästi”? Ohje
vaikuttaa lähinnä huvittavalta, mitättömältä. Mutta kun tämä neuvo sidotaan ihmisten väliseen
kanssakäymiseen, liittyy siihen vakava elämänohje. Onassis korosti sanoja pienet vipit. On
aiheellista kysyä, miksi hän näin teki. Siksi, että ensimmäiseksi ihmisen luotettavuus tunnistetaan,
onko hän luotettava pikkuasioissa. Tupakkapummarin maine on helppo saada, mutta siitä on vaikea
päästä irti. Siinä pakkaa kanssakäynti ja ihmissuhteet olemaan koetuksella. Epäluotettavuus tulee
näkyviin juuri siinä, että pienet vipit jätetään maksamatta. Sen sijaan luotettavalla ihmisellä on
mahdollisuus saavuttaa elämässään jotain sellaista, mistä pikkuvilppejä harjoittava ei voi kuin
haaveilla. Tämä tekee ohjeesta merkittävän ja arvokkaan.

Nuo Onassiksen kolme elämänohjetta ovat eräänlainen aasinsilta siirryttäessä eteenpäin. Jätetään
siis runoilijoiden keksimällä keksityt syyt kotiseudun paremmuutta kuvattaessa. Yritetään porautua
todellisiin ja uskottavampiin syihin ja perusteisiin.

Ikävuosien myötä huomaa, että todelliset syyt kotiseudun arvostukseen eivät löydy ulkoisista
puitteista. Eivät ne löydy taivaan ja järvien sinisyydestä, ei hankien valkoisuudesta, eikä edes
valoisista kesäöistä. Tottahan ne ovat tärkeitä ja hyviä puitteita. Mutta todelliset syyt löytyvät
mielestäni siitä, että olemme eläneet täällä lapsuuden ja nuoruuden ajan. Juuri sen ainutkertaisen
ajan, jolloin ihmisen henkistä kasvua ja kehitystä eniten muokataan. Se on aikaa, joka ei sellaisena
toistu enää koskaan. Silloin ihminen ottaa vastaan kaiken sen, mikä hänestä ihmisenä tulee. Hän on
ihmiseksi muokkautumisen valinkauhassa notkeimmillaan.

Kyse on siis niistä ainutkertaisista asioista, jotka tuolloin opimme ja myös koimme. Asioista ja
tapahtumista, jotka valmistivat meitä elämän mittaiselle taipaleelle. Meidät on lapsena opetettu
kodin ja koulun yhteisillä ponnistuksilla antamaan arvoa oikeille asioille, ystävyydelle,
rehellisyydelle, oikeudenmukaisuudelle ja kanssaihmisten aidolle arvostamiselle. Olemme täällä
oppineet, että hyvä palkitaan, mutta että myös paha useimmiten saa palkkansa. Jos olemme saaneet
lapsena ja nuorena kyvyn arvostaa työn tekoa, ahkeruutta, me olemme saaneet sen mukana myös
itsevarmuutta ja kykyä selviytyä elämässä. Olemme täällä oppineet myös kunnioittamaan tätä
maata, sen historiaa ja ihmisten taistelua vapauden puolesta. Meille on täällä opetettu, että meitä
aiemmin eläneet sukupolvet ovat pitäneet kotiseutuaan ja koko Suomea puolustamisen arvoisena.
Vapaa kotiseutu on ollut meille ensimmäinen merkki vapauden laajemmasta merkityksestä. Senkin
olemme täällä nuoruusvuosien perinnöksi saaneet. Lyhyesti sanottuna meille on täällä lapsuudessa
ja nuoruudessa annettu sellaisia elämän arvoja, joille olemme voineet rakentaa tukevan pohjan koko
elämämme ajaksi. Tämän kaiken me ymmärrämme ehkä vasta myöhemmin, mutta sen me
alitajunnassa tunnemme, että kotiseudulta tämä kaikki on saatu. Se myös tekee kotiseudusta muita
seutuja paremman.

Siksi myös tuntuu kuin taivas ja järvet olisivat täällä sinisemmät ja hanki valkeampaa kuin missään
muualla.
Kaikkea hyvää teille kaikille!

Pentti Näreaho
metsäneuvos

Viimeksi päivitetty 17.05.2010